part 12: En aio mennä hirteen vaikka joku Laihiala käskisikin mennä.

Näin käy joka syksy. En tiedä taannunko 14-vuotiaaksi vai tuleeko se olemaan jokavuotinen syysrutiini, mutta aina ilmojen kylmetessä ja lehtien pudotessa soittolistani muuttuu. Syksyn suunta on aina ulkomaisesta kotimaiseen ja kevyestä raskaampaan. Melankoliaan.

Silloin teininä, pikku-kylässä kasvaneena vaaleatukkaisena tyttönä, ajattelin että metallia kuuntelevien täytyy olla jotenkin masentuneita, itsetuhoisia tai muuten päästään vialla. Eli kun Sentenced, Viikate, Maj Karma yhtäkkiä kuulostikin hyvältä, niin ahaa, nyt taitaa mennä pikku-Iinalla huonosti. 

Kevyesti syytän tästä käsityksestä vanhempiani. "Mitä kauheaa sä kuuntelet?" oli usein reaktio raskaampaan, aggressiiviseen tai surusävyiseen musiikkiin. Metallia ei meillä juuri kuunneltu. Kerran löysin Billy Idolin vinyylin äidin vanhoista tavaroista ja olin ihmeissäni. Onko äiti kuunnellut tällaista? Ja äiti siihen sitten että joo, oli sellainen nuoruuden hairahdus. Sellainen kuva jäi, että voi kamala ja ei enää koskaan. 

Sittemmin ominkin aivoin ajatelleena ja kokeneempana olen todennut, ettei se todellakaan niin mene. Monet metallimiehet ja -naiset ovat mitä taitavimpia soittajia (ei välttämättä ihan niin yleinen ilmiö esimerkiksi hiphopin keskuudessa). Monella heistä on myös loistava huumorintaju, ja he ovat onnellisia. Niinkuin minäkin nyt vaikka kuuntelenkin kappaleita, joissa lauletaan itsensä tappamisesta ja verestä ja siitä että mikään ei suju. Se on suomalaista melankoliaa. Se voi olla myös kaunista.

Annettakoon äidille ja isälle kuitenkin anteeksi tämä. 

Siinä teille. Olisipa jo talvi ja kylmä ja pimeä.