Suoritin ensimmäisen työharjoitteluni kotikunnassani Ruovedellä kesällä 2011. Ennakko-odotukseni harjoittelun suhteen eivät olleet erityisen innostuneet: kesän alkuun asti ajattelin kunnallisen työn, etenkin pienessä pitäjässä, olevan se viimeinen työpaikka-vaihtoehto. Olin kuitenkin tyytyväinen siitä, että tunsin lähes kaikki kunnan työntekijät entuudestaan, joten heitä oli helppo lähestyä ja sain keskittyä oikeasti työhön tutustumiseen. Ja koska minut tunnettiin ja minuun luotettiin, sain vastuuta ja käyttää omaa päätäni, ja harjoittelusta muodostui monipuolinen ja työntäyteinen. Hyvin pian harjoittelun alettua ymmärsin myös olleeni väärässä kunnallisen työn suhteen.
Ruoveden entinen vapaa-aikasihteeri Merja Kääriäinen, joka hoiti pääosin kulttuuritoimen tehtäviä kunnassa, oli jättänyt työpaikkansa jo aiemmin kevättalvella, eikä hänen tilalleen otettu sijaista kesän ajaksi. Niinpä minulla oli melko isot saappaat täytettävänä ja paljon selviteltävää heti harjoittelun alettua. Käytännössä Merjan työt olivat jakautuneet kolmelle taholle: sivistystoimenjohtaja Markus Hyytiselle, hallintosihteeri Veikko Önkille ja omalle harjoitteluohjaajalleni ja työparilleni Jukka Majalalle. Jukan työnimike on vapaa-ajan ohjaaja, ja hän hoitaa pääasiassa nuoriso- ja liikuntatoimen asioita. Tehtävien jakautumisesta johtuen oli koko ajan selviteltävä milloin keltäkin, mitä oltiin sovittu, mitä hoidettu ja mitä ei. Onneksi Merjan lähdössä oli myös hyviä puolia: sain oman työhuoneen ja Merjan vanhan puhelimen ja tietokoneen käyttööni.
Ennen harjoittelun alkamista asetin tavoitteekseni tutustua kulttuurisihteerin kunnalliseen työhön, mitä se pitää sisällään, sekä onnistuneiden tapahtumien (Noitakäräjät, Äksöniä Ruovesi!-messut sekä muutama pienempi tapahtuma) tuottamisen. Ja aivan hyvin nämä tavoitteet täyttyivätkin.
Aloitin harjoittelupaikassa 23.5.2011. Aivan ensimmäisiin tehtäviini kuului erilaisten liikuntatoimen tulosten “excelöinti”. Excel ei varsinaisesti ollut minulle kovin tuttu ennen harjoittelua, joten sen harjoittelusta oli hyvä lähteä liikkeelle – sitä tarvitsin paljon kesän kuluessa. Muutenkin oli ihan hyvä ajatus hiukan lämmitellä ennen isompia haasteita, päästä tekemisen meininkiin.
Toisella viikolla pääsin tekemään myös nuorisotoimen töitä kolmipäiväisellä työleirillä. Olen aiemminkin ollut ohjaajana samalla leirillä, mutta tänä vuonna olin päävastuisena ohjaajana päiväsaikaan. Teini-ikäisten nuorten pitäminen kurissa ja nuhteessa kesäloman alussa työleirillä ei ole maailman helpoimpia tehtäviä, ja auktoriteetin ylläpitämisen eteen sai todella tehdä töitä. Johdonmukaisuus on tärkeää, jotta sanomisiasi ei missään vaiheessa kyseenalaisteta, ja sinua totellaan. Roolissani oli myös se ikävä seikka, että olin aina työajan valvomassa ja patistelemassa nuoria, kun taas työparini Jukka tuli paikalle iltapäivällä ja oli nuorten kanssa heidän vapaa-aikansa. Siksi minä olin “se paha” ohjaaja, mutta oli hyvä saada harjoitella sellaistakin roolia. Juuri pienissä kunnissa kulttuuriammattilainen voi joutua, tai päästä, tekemään nuorisotyötä, sillä työntekijöitä ei aina voida palkata erikseen joka osa-alueelle. Ja mikäs siinä, saanhan koko ajan koulutusta myös ryhmien ohjaamiseen.
Nuoriso- ja kulttuurityön läheisyys näkyi myös Pirkkasten kokouksessa, jossa olin kesäkuun alussa edustamassa Ruovettä. Pirkkaset on siis Pirkanmaan lastenkulttuuri-työryhmä, johon kuuluu yksi tai useampi kulttuuri- tai nuorisotyöntekijä jokaisesta kunnasta. Aikaisemmin Merja oli käynyt ahkerasti ryhmän kokouksissa, ja nyt sivistystoimen johtaja kysyi ehtisinkö mennä – ja onneksi menin. Koko ryhmä koostui hyvin samanlaisista ihmisistä kuin Merjakin on, ja Merjaa jos ketään pidän “sokun” ruumiillistumana.
Kokouksessa kävimme läpi kunkin kunnan tilanteen lastenkulttuurin saralla, ja pohdimme ongelmakohtia sekä tulevaa Pirkkaset-tapahtumaa. Juuri tämän kokouksen aikana ymmärsin, että vaikka pienessä kunnassa on vaikeaa saada osallistujia tapahtumiin ja kerhoihin, eikä rahaa ole oikein mihinkään, kulttuurituottajalla on kuitenkin mahdollisuus tehdä paljon monipuolisempaa työtä kuin isoissa kaupungeisa. Rahan puute vaatii myös luovuutta ja aktiivisuutta esimerkiksi rahoitusmahdollisuuksien osalta. Lisäksi kun kunnassa ei ole montaa työntekijää, kaikki tuntevat toisensa, mikä helpottaa asioita.
Myöhemmin kesällä olin myös muilla lasten- ja nuorten leireillä vierailevana ohjaajana: suunnittelin ja vedin varhaisnuorten kesäleirillä luovan toiminnan rastit, joihin kuului niin sanataidetta, tanssia, teatteria kuin liikuntaakin. Lisäksi pidin lasten päiväleiriläisille yhden iltapäivän teatteripajan.
Kesän ensimmäinen aikuisten tapahtuma, jonka järjestin oli Mikko Alatalon konsertti ja yhteislauluilta. Käytännössä olin siis yhteydessä Alataloon, sovin aikataulut ja käytännön asiat, olin artistia ja vieraita vastassa sekä kukitin artistin vielä tilaisuuden päätteeksi yhdessä Jukan kanssa. Tapahtumasta jäi hyvä fiilis, ei se niin vaikeaa ollutkaan.
Harjoitteluni ensimmäinen isompi kokonaisuus oli Noitakäräjät, joita järjestää Ruoveden Perinnetapahtuma ry. Noitakäräjät on perinteinen heinäkuinen toritapahtuma ja kesän isoin yksittäinen tapahtuma Ruovedellä. Käräjien tuotannossa vastuullani oli torimyyntipaikkojen myynti, jonka lisäksi tein lehdistötiedotteen.
Torimyyjät alkavat varailla paikkoja jo aikaisin kevättalvella, joten se vastuu oli ennen minua eräällä naapurikunnan hanketyöntekijällä. Käytännössä sain puhelimen ja torikartat itselleni vasta muutama viikko ennen tapahtumaa. Tämä ei ollut paras mahdollinen järjestely, sillä en esimerkiksi tiennyt kaikkea, mitä aiemmin varanneiden kanssa oltiin sovittu, tai mitä he myivät. Niinpä saatoin epähuomiossa varata esimerkiksi muikunpaistajalle paikan vaatemyyjän vierestä, ja siitäkös he innostuivat sitten pääpäivänä.
Heti ensimmäisestä Perinnetapahtuman kokouksesta alkaen minulle oli selvää, etteivät yhdistyksen jäsenet mitään tapahtumatuottajia ole. Monia itsestään selviä asioita ei osattu tai viitsitty hoitaa, sovittuja asioita ei toteutettu, ja työaikaani vievien kokousten alusta käytettiin jopa puoli tuntia aivan muiden asioiden puhumiseen. Olen itse kokenut tärkeäksi, että jokainen asia varmistetaan, vaikka ne tuntuisivatkin selviltä, ja että sovitut asiat hoidetaan ajallaan. Näin ei kuitenkaan aina tapahtunut. Lisäksi hämmästyin ainakin yhdistyksen sihteerin asenteesta; hän totesi minulle jossain vaiheessa, että “kun talkootyönä tehdään tätä hommaa, niin ei tietenkään voida olettaa että kaikki hoituisi hyvin”. Seurattuani esimerkiksi Selmu ry:n ja Jelmu ry:n toimintaa, olen täysin eri mieltä.
Viimeinen viikko ennen tapahtumaa oli kiireinen. Sen aikana tuli erityisen hyvin esiin se, että kulttuurituottajan on itse vedettävä rajat työlle ja vapaa-ajalle sekä sille, kuinka paljon niistä rajoista voi joustaa. Minulle luontevimmaksi harjoittelun aikana muotoutui sellainen käytäntö, että vastaan työpuhelimeen myös vapaalla, mutta en keskustele sen pidempään tai sovi asioista puhelimessa, vaan sanon soittavani takaisin seuraavan työpäivän aikana. Pohdin kuitenkin, onko tämäkään paras mahdollinen vaihtoehto: tällainen työ tulee kovin helposti vapaallakin ajatuksiin, jopa uniin. Olisiko siis parempi vain laittaa iltaisin ja viikonloppuisin työpuhelin kokonaan pois päältä?
Jos edeltävä viikko oli kiireinen ja stressaava, sitä oli myös itse tapahtumapäivä. Saavuin paikalle aamukuudelta, ja pommitus alkoi lähes saman tien. Kumpikin työpuhelimeni soi taukoamatta, torimyyjät parveilivat ympärilläni ja huusivat käymään täällä ja tuolla – tilanne tuntui kertakaikkiaan kaoottiselta. Yritin pysyä rauhallisena ja muistaa, missä järjestyksessä ongelmat olivat tulleet ilmi, etten jättäisi mitään hoitamatta. Yksi suurimmista ongelmista oli se, ettei torimyyntipaikkoja oltu merkitty uudelle torialueelle, vaikka yhdistyksen puheenjohtaja oli luvannut niin tehdä. Siellä kun ei ollut edes vanhoja merkkejä, jouduin silmämääräisesti määräämään paikat torimyyjille, osa suunnitelluista paikoista meni täysin uusiksi ja torimyyjien närkästys vain kasvoi.
Toripaikkojen merkitseminen ei ollut ainoa asia, minkä puheenjohtaja jätti hoitamatta, enkä edelleenkään tiedä syytä sille, miksi näin kävi. Noitakäräjäpäivä ja koko Ruoveden Perinnetapahtumayhdistyksen toimintatapa oli kuin suoraan “Älä toimi näin”-opetusvideosta. Se toisaalta kasvatti luonnetta, sillä kokouksissa täytyi pitää puolensa ja kyseenalaistaa asioita, ja Noitakäräjillä minä olin se, joka otti vastuun ongelmien ratkaisusta. Pakko myöntää, että se oli henkisesti niin raskasta, että oli pakko käydä välillä toimistossa tirauttamassa muutama kyynel ja hengähtämässä.
Tajuttuani, kuinka paljon torimyyjillä oli valitettavaa, otin tavoitteekseni että jokainen heistä kuitenkin poistuisi paikalta paremmin mielin. Lukuunottamatta yhtä muikunpaistajaa, joka lähti heti tultuaan pois, tavoite täyttyikin. Se onnistui sillä, että otin kontaktia jokaiseen myyjään erikseen, kävin päivän mittaan kyselemässä onko kaikki hyvin ja juttelin muutenkin heidän kanssaan – uskon että näin myyjätkin saivat sellaisen kuvan, että tein kaikkeni ongelmien ratkaisemiseksi. Onnekseni myyjät rauhoittuivat myös, kun saivat myytyä tuotteitaan torikävijöille, ja se helpotti minun työtäni.
Kaiken kaikkiaan päivä tuntui siis menevän varsin lahjakkaasti “penkin alle”, ja pelkäsin seuraavan viikon Ruovesi-lehden yleisöpalstaa. Ainoa asia, josta siellä kuitenkin valitettiin, oli se ettei hevoskulkuetta juonnettu kunnolla. Olen tyytyväinen omaan työpanokseeni päivän osalta, ja toivon että Perinnetapahtuma ry:n eksyy tulevaisuudessa sellaisia tekijöitä, jotka pitävät sanansa ja joilta löytyy jaksamista tehdä kaikki sovittu. Toivon myös että heidän asenteensa liittyen talkootyöhön joskus korjaantuisi.
Noitakäräjiltä selvittyäni alkoi kahden viikon pakkolomani – koko muu toimiston väki oli lomilla koko heinäkuun. Se tuli juuri oikeaan paikkaan, mutta siitä huolimatta olisin ollut sen kaksi viikkoa putkeen töissä, jos saisin valita nyt. Loman aikana jouduin nimittäin hoitamaan erästä kitarakonserttia, joka piti olla seurakunnan ja kunnan yhteisesti järjestämä. Merjan töiden jakautumisesta johtuen kukaan ei oikein tiennyt, kenen sitä piti hoitaa, ja kun minä olin ainoa joka saatiin lomalta kiinni, hoidin sitä sitten niin pitkälle kuin Seinäjoelta käsin kykenin. Kaikki saatiin onneksi menemään kuten piti, konsertti oli kuulemma onnistunut tilaisuus eikä jälkeenpäin tullut mitään moitteita. Lomalla tehty työ sai kuitenkin taas pohtimaan vapaa-ajan ja työn rajaa – olisiko pitänyt vain laittaa työpuhelin pois? Tässä kohtaa koen toimineeni oikein, sillä sanomista olisi takuulla tullut jos en olisi ollut tavoitettavissa.
Saatuani kahden viikon lomani lomailtua palasin tyhjään toimistoon valmistelemaan elokuisen Noitien yön lastenohjelmaa sekä toista isoa tapahtumaa, harraste- ja vapaa-aika-messuja. Noitien yöhön järjestin siis lastenkulttuurityöryhmän, Lakun, kanssa esimerkiksi satuhahmojen bongaus-kilpailun, josta minulle kuului satuhahmojen esittäjien koordinointi. Eli helppo homma. Lisäksi toimin Noitien yössä järjestyksenvalvojana, ja törmäsin samaiseen ongelmaan, mikä jo Noitakäräjillä näkyi Perinnetapahtuman toimissa: asioita oletetaan, eikä sovittuja töitä tehdä. Esimerkiksi järjestyksenvalvojia piti paikalla olla useita, ja nämä henkilöt kyllä saapuivatkin paikalle, mutteivät pitäneet tunnuksia koko tapahtuman aikana. Kaiken kaikkiaan tuntuu todella turhauttavalta, ettei sovittuja asioita hoideta, ja silloin tulee herkästi tehtyä itse ylitöitä ja väsytettyä itsensä – jonkunhan asiat on hoidettava.
Viimeinen työni oli siis Äksöniä Ruovesi!-messujn järjestäminen Ruoveden jäähallissa. Koska vastaavia ei oltu aiemmin pidetty, lähdimme käytännössä nollasta suunnittelemaan konseptia, nimeä ja ohjelmaa. Keskustellessamme alkukesästä Jukan kanssa aiheesta, muistui mieleeni nuoruudestani tuttu sanonta: “Eihän täällä voi harrastaa muuta kuin jääkiekkoa ja pesäpalloa.” Asiaa tutkittuani totesin että todellisuudessa asia ei ole lainkaan niin. Tätä kautta päädyimme ensimmäiseen pääteemaamme: ruovesiläisyys. Ja koska kyseessä oli vapaa-aika ja harrastaminen, halusimme, ettei messuilla vain jaettaisi esitteitä, vaan oikeasti tehtäisiin jotain, osallistettaisiin.
Vaikeinta messujen tuottamisessa oli saada yhdistykset ja erityisesti yritykset näkemään, miten he hyötyisivät messuista ja miksi heidän pitäisi sinne tulla. Sähköpostien ja lehti-ilmoitusten jälkeen soittelin vielä suurimman osan Ruoveden yrityksistä läpi. Koin sen ensin todella vaikeaksi, varsinkin kun puhelimessa piti suostutella ja maanitella, mutta puhelu puhelulta se kävi helpommin. Saatuamme Ruovesi-lehden näkyvästi mukaan, muutama muukin yritys löysi tiensä messuille, mutta ei läheskään niin moni kuin toivoimme. Tosin messujen jälkeen moni totesi tulevansa seuraavalla kerralla.
Oikeastaan mitään muuta ihmeellistä messujen järjestämisessä ei ollutkaan, vaan kaikki hoitui yllättävän hyvin jo sillä kuuluisalla rutiinilla. Tuotantoa auttoi paljon alkukesästä tekemäni projektisuunnitelma ja sen aikataulutus, ja aion pitää sen tavan myös tulevissa tuotannoissa – sillä tavalla mikään tärkeä ei pääse unohtumaan ja kaikki hoituu ajallaan.
Messut olivat menestys. Kävijöitä riitti ja kaikki olivat tyytyväisiä. Päivä oli myös hieno päätös hyvälle harjoittelulle.
Koska Ruoveden kunta on pieni ja ihmiset siellä minulle tuttuja, minulle annettiin hyvillä mielin vastuuta tärkeistäkin asioista. Siksi tuttu paikka oli oiva valinta ensimmäiseksi harjoittelupaikaksi – peukaloita ei paljoa tarvinnut pyöritellä ja opin luultavasti paljon enemmän kuin moni muu.
Kuten jo aiemmin mainitsin, yksi suurimpia oivalluksia on ollut pienten kuntien mahdollisuudet työnantajina. Niissä tarvitaan innokkaita ja luovia tekijöitä, ja sokut ovat juuri sellaisia. Päällimmäisinä tavoitteina harjoittelussani oli juuri tutustua työelämään ja etenkin kulttuurisihteerin työnkuvaan, ja sen saavutinkin kirkkaasti. Noitakäräjien osalta opin paljon vastuullisuutta, asiakaspalvelua ja paineensietokykyä, ja opin luottamaan siihen, että asiat saadaan hoidettua ja sovittua, kunhan kaikesta vain puhutaan.
Kuten olen jo maininnut, yksi isoimpia mieltäni askarruttaneita kysymyksiä oli työn ja vapaa-ajan raja, että se on itse vedettävä ja pidettävä siitä kiinni. En kuitenkaan ole edelleenkään täysin varma, missä sen rajan pitäisi mennä, mutta uskon että se asettuu minulle sopivaksi työelämään päästyäni. Löysin kesällä myös hyvän, aihetta käsittelevän, Humakista valmistuneen Salla Hännisen opinnäytetyön – palannen sen pariin myös myöhemmin.
Vaikka mikään tuotannollisista tai ryhmänohjauksellisista asioista tullut minulle täysin uutena asiana, sain hyvää harjoitusta molemmilta osa-alueilta. Esimerkiksi lapsiryhmän kanssa toimimista voi tuskin koskaan harjoitella liikaa.
Ensimmäisen vuoden opinnoista eniten hyödyksi harjoittelussa olivat projektityön perusteet ja ensimmäinen tuotanto. Niiden ansiosta hyödylliset käytännöt olivat hallussa ja suurin osa töistä sujui hyvällä rutiinilla. Periaatteessa myös Ilmajoen jakson luovan toiminnan harjoitukset olivat hyödyksi, vaikka olisinkin varmasti osannut rastipajoja järjestää ilmankin. Esimerkiksi sanataideharjoitukset olivat kuitenkin hyvässä muistissa kevään jäljiltä, ja niitä oli hyvä käyttää leireillä.
Sen sijaan excelin käytön opiskelin täysin itse harjoittelun aikana – sitä kun ei ehditty tietotekniikan kurssilla käydä. Minusta se olisi ollut ehdottoman tärkeää, sillä tarvitsin exceliä koko harjoittelun ajan.
Bonuksena mielessäni kävi myös kulttuuripolitiikan kurssi, kun Noitakäräjien nimestä ja juhlinnan aiheesta käytiin tiukkaa väittelyä paikallislehden sivuilla. Kirjoitin itsekin oman mielipiteeni ylös, mutta tyydyin julkaisemaan sen ainoastaan blogissani. Mutta hyötyä siitäkin kurssista!
Olen päässyt tapahtumatuotannon omaksumisessa hyvään vauhtiin – sen sijaan ryhmänohjaus on ollut minulle jo kauan tuttua puuhaa. Siksi en halua keskittyä esimerkiksi seuraavassa harjoittelussani lainkaan ohjaamiseen, vaan haluaisin omaksua paremmin esimerkiksi teatterin sekä festivaalin tuotannon vaiheita.
Minusta tuntuu, että kulttuurituottajana olen enemmän tapahtumatuottaja kuin “soku”, joten aion hankkiutua seuraavaksi harjoitteluksi sellaiseen paikkaan, jossa pääsen keskittymään yhden ison tapahtuman tuotannon vaiheisiin alusta loppuun. Toivottavasti sellainen löytyy. Toisaalta tätä harjoittelenkin jo itsenäisen tuotannon tiimoilta Pikkuusen Häjymmissä Piroissa. Ensimmäinen harjoittelu oli kuitenkin hyvä pohja tuottajan uralleni, pienessä ja tutussa kunnassa oli helppo kokeilla, tutuilta ihmisiltä helppo kysyä neuvoa, ja kaikki oli juuri sopivan haastavaa.
