part 16: Mars MARS - perjantai ja yhteenveto!

Täs ny si vimonen osa MARS-päiväkirjaa. Oon kirjottanu tän niin lahjakkaasti pätkissä, etten ole oikeen varma, onko tässä järjen hiventäkään, mutta siitä huolimatta: olkaa hyvä.

MARS '12, perjantai:

Vaikka edellisenä iltana olikin tullut vähän ”päpöteltyä”, olin ajoissa Rytmikorjaamolla seuraavana aamuna. Eipä kyllä olisi tehnyt mielikään jäädä paitsi Keski-iän kriisi festareilla-paneelikeskustelusta, sen verran aihe kiinnosti.

Ylipäätään koko MARSin ehkä isoimmaksi teemaksi muodostui nuoren kuulijakunnan kaikkoaminen sekä klubeilta että festareilta. On totta että noin 15-20-vuotiailla on todella pieni edustus erityisesti klubeilla. Itse vähän päälle parikymppisenä minulla ei tosin ole edes vertailukohtia, enhän minä tiedä miten asiat ovat olleet vaikkapa viisi vuotta sitten. (Tuosta kommentista voi sitten lukea sen, paljonko olen itse käynyt klubikeikoilla ja festareilla alaikäisenä.) Keikkajärjestäjät ovat aiheesta ymmärrettävästi huolissaan – oppivatko nykynuoret lopulta missään vaiheessa käymään keikoilla, kuinka pitkään tällainen ilmiö jatkuu, miten heidät saadaan innostumaan.

Paikalle oli saatu haalittua mielestäni hyvin todella erilaisia näkökulmia edustavia panelisteja. Kahden täysin erilaisen festarin (Ilosaarirock ja Summer Up) edustajat sekä Juhani Merimaa edustivat keikka- ja tapahtumajärjestäjiä, ja Nuorisovaltuustojen liiton puheenjohtaja sekä Joensuun yliopiston sosiologian professori taas näkivät asian puhtaasti nuorten kannalta.

Markku Pyykkösen tekemässä kyselyssä kävi ilmi muun muassa varsin yleinen käytäntö nuorten festarikäyttäytymisessä: nuoret harvoin ostavat lippuja ja menevät sisään festarialueelle, vaan jäävät mieluummin ”hengaamaan” alueen välittömään läheisyyteen. Tärkeintä festareissa on useimmiten kaverit ja hyvä meininki – bileet, siis.

Nuva ry:n puheenjohtaja Senni Raunio ja sosiologian professori Päivi Harinen listasivat syitä nuorten festarittomalle elämäntyylille, ja allekirjoitan monet niistä täysin. Raunio esimerkiksi kertoi omasta kokemuksestaan, että monella nuorella on paineita niin sanotusti pysyä kärryillä; kesätyöt ja koulu painavat päälle. En muista itse yhtäkään kesää sitten ylä-asteen aloittamisen, jona en olisi ollut vähintään kuukautta töissä.

Suurelle osalle myös kaverit painavat musiikkia enemmän, joten jos kaverit eivät mene festareille, tulee tuskin mentyä itsekään. Lisäksi aikaansa seuraaville ihmisille on tehty kovin helpoksi olla lähtemättä mihinkään, sillä kotoa voi seurata livestreamina monia isompia festareita, kuunnella musiikkia ja olla yhteydessä kavereihin.

Harinen jaotteli nuorison kahteen ryhmään. Alaikäiset teinit karsastavat festareita hänen mukaansa siksi, että kaikki on siellä kiellettyä, on turvatarkastuksia ja sääntöjä mitä alueelle saa tuoda ja mitä ei. Niinpä teinit luovat itselleen vaihtoehtoisen, aikuiskontrollista vapaan tilan. Tästähän Kuka mitä häh?-paneelissakin puhuttiin.

Toinen Harisen ryhmistä oli nuoret aikuiset: heissä on paljon markkinakriittisiä ajattelijoita, jotka kaipaavat ”vanhaa kunnon rock-asennetta” kaupallisuuden, viihteellisyyden ja mainstreamin sijaan. Aitoa otetta musiikista kaivataan.

Edelliseen näkökulmaan Juhani Merimaa tarttui heti toteamalla, että rockmusiikki on aina ollut kaupallista, ja niinhän se onkin. Kaupallisuus tulee vain ehkä nykyään enemmän asiakkaan silmille, ja siksi se on aiemmin vaikuttanut enemmän taiteen tekemiseltä kuin itsensä myymiseltä. Tämä on mielenkiintoinen aihe, sillä arvostan itse suuresti kaikessa taiteellisessa ammatinharjoituksessa sitä, että sitä tehdään intohimon eikä rahan takia. Kaupallisuus saa usein ihoni kananlihalle, mutta olisiko rock-kulttuuria sitten ilman kaupallisuutta? Olisiko kulttuuria ylipäätään ilman sitä? Ei olisi. Siksi yritän tehdä töitä sen eteen, että pystyisin sulattamaan ja arvostamaan kaupallisuuttakin. Onneksi meillä on nykyään sellaisiakin muusikoita, jotka ovat intohimoisia musiikintekijöitä mutta tietävät myös mikä myy, kuten Chisu, esimerkiksi.

Minä ja Nina innostuimme aiheesta jopa niin paljon, että päätimme ottaa sen aiheeksi projektin rahoitus-kurssilla, jolla pitää suunnitella hanke ja hakea sille rahoitusta. Jonkinlaiselle toiminnalle asian suhteen näyttäisi ainakin olevan kysyntää.

Seuraava ajatuksia herättävä luento- ja paneelikeskustelu-setti käsitteli rock-journalismia: mitä se oli ennen ja tarvitaanko sitä edelleen, ja millaista se tänä päivänä on Suomessa? Keskustelun avasi Edinburghin yliopiston professori Chris Atton katsauksellaan siihen, mitä rock-journalismi on ollut ja mitä se tällä hetkellä on. Toisin kuin torstain Duffetin luento, tästä sain melko hyvin selvää ja jopa nautin. Atton oli ehkä paremmin sisäistänyt puhuvansa pääasiassa suomalaisille, ja oli hän muutenkin eläväisempi puhuja kuin Duffet.

Ovatko rock-journalistit journalisteja, vai pikemminkin faneja? En ole varma, kuka on sanonut näin, mutta tällainen sitaatti tuli kuitenkin ilmi luennolla: ”Pop and rock critics write as fans, though some began as journalists.” Tämä on varmasti totta – tuskin kukaan jaksaisi kirjoittaa kuvailevaa tekstiä bändin keikasta tai albumista, ellei edes jollain tasolla pitäisi sitä. Lisäksi monelle käy joidenkin bändien kanssa niin, että musiikki avautuu vasta usean kuuntelukerran jälkeen, ja silloin siitä pitää ehkä vielä enemmän kuin ”helposta” musiikista.

Kuuntelukokemuksen kuvailu sanoin on myös haastava laji – lukijallehan pitäisi välittyä se tunnelma, jonka kirjoittaja on kokenut kuunteluhetkellä. Toki lukijaa helpottaa kuunnella itse sama kappale, jolloin nämä kaksi ymmärtävät paremmin toisiaan, puhuvat samaa kieltä.

Tyypillinen ja mielestäni varsin hauska ja ihana piirre rock-journalismissa on se, etteivät tieto, taito ja arvostus tule koulutuksesta (journalismin ja kirjoittamisen osalta nyt ehkä, kyllä) vaan kirjoittajan innostuksesta, kokemuksesta ja paneutumisesta aiheeseen. Eli taas kerran yksi niistä ammateista, joissa itse arvostan ennemmin intohimoa kuin kaupallisuutta.

Attonin luennosta jatkettiin keskusteluun Musiikkijournalismi Suomessa. Sen lyhyen ajan kun ehdin tätä paneelia kuunnella, päästiin minua viime aikoina paljon mietityttäneeseen aiheeseen: guilty pleasures. Eli milloin musiikki ei täytä ”hyvän musiikin” kriteerejä? Oman kokemukseni perusteella ”true-musadiggari”-piireissä (esimerkiksi Rytmisläiset, Selmu jne.) täytyy todella hyvin perustella, jos pitää jonkun selkeästi kaupallisen artistin tai bändin tuotannosta. Esimerkiksi Chisun koen tällaiseksi, mikä on kummallista, kun nainen kuitenkin itse säveltää, sanoittaa, sovittaa ja jopa tuottaa kaiken, mitä julkaisee. Lähes kaikki, mistä valtaosa perusjampoista pitää, on musiikkipiireissä liian kaupallista tai turvallista. Rumba-lehdenkin slogan on ”Vältä huonoa musiikkia.”

Myös rock-kriitikot vastustavat turvallisuutta musiikissa. Siksi onkin kummallista, että rock-kritiiki itse on hyvin, hyvin turvallista. Joku nero on keksinyt muutaman sanan, joita voi käyttää monenlaisesta musiikista, kuten rouhea tai rosoinen – ne ehkä kuulostivat persoonallisilta, mutta ovat nykyään lähinnä epämääräisiä latteuksia. Nykyään niitä suorastaan vilisee musiikkalan lehdissä.

Valitettavasti en ehtinyt tämän enempää kuunnella varsin mielenkiintoisesti alkanutta paneelikeskustelua, koska toinen mokoma oli alkamassa perätilassa. Osa muista sokuista nyrpisti hiukan nenäänsä Turvalliset tapahtumarakenteet-paneelille, mutta minua se kiinnosti viime aikoina eri festareilla sattuneiden onnettumuuksien takia.

Ja heti aloitettiin vahvasti näyttämällä video Indiana State Fairin lavarakenteiden romahtamisesta (http://www.youtube.com/watch?v=63GKrWWF5d8&feature=related). Hyvä aloitus olikin, sillä niin vain sitä tuli taas herättyä ilmastonmuutoksen ja luonnonilmiöiden voimistumisen vakavuuteen. Videon jälkeen Juha Koivisto aloitti kysymällä panelisteilta, voisiko tällaista tapahtua Suomessa, johon järjestäen kaikki vastasivat, että kyllä voisi. Heti perään jatkettiin, että se ei ollut kaukanakaan Porin Sonispheresta 2010.

Aloitusta seurasi pitkä pätkä keskustelua, jota kyllä seurasin yllättävän suurella mielenkiinnolla, mutta josta en oikeastaan ymmärtänyt yhtään mitään. Esimerkiksi: moni on epäillyt alumiinin turvallisuutta lava- ja muissa rakenteissa, mutta Tampereen Teknillisen Yliopiston tutkimusprofessori Markku Heinisuon mielestä vika ei ole materiaalissa. (Välihuomautus: siis toki ymmärsin tämän, mutten osaa sanoa asioihin sen enempää juuta kuin jaatakaan.)

Yksi isoimmista ongelmista alalla tuntuu kuitenkin olevan rakentajien ja tapahtumajärjestäjien suhtautuminen tarkastajiin. Usein rakennetaan mentaliteetilla ”tehdään just sen verran että päästään läpi”, tai jopa huijataan jollain asteella. Tarkastajat koetaan välttämättömänä pahana, vähän kuin tv-lupatarkastajat tai lappuliisat. Sen sijaan rakenteiden turvallisuuden kuuluisi olla festareiden järjestäjille kunnia-asia – on paljon parempi panostaa hieman enemmän rahaa turvallisuuteen kuin olla vastuussa loukkaantumisista, jopa kuolemista.

Suomessa ei myöskään vielä ole välttämättä niin kovaa ammattitaitoa kuin esimerkiksi ulkomailla. Tämä taas johtaa siihen, etteivät pienempien festivaalien järjestäjät kykene ostamaan parasta mahdollista laatua. Samalla myös nimenomaan järjestävän ja rakenteita ostavan tahon tietämystä turvallisuudesta tulisi pyrkiä kehittämään, sekä eri tahojen yhteistyötä lisäämään – tässähän siis olisi loistava koulutusten, jopa hankkeen rako!

Yhteenveto

Kaikkea tällaista kuului MARSiin. Vaikka etenkin viimeisestä aiheesta varmasti opin tai kuulin enemmän kuin koskaan tähän mennessä, uskon että suurimpia ja minulle hyödyllisimpiä tapahtumia tänä vuonna olivat uudet kontaktit (kellarijatkot eivät ole lainkaan huonompia) sekä oman ajattelun käynnistäminen. Tällä ajattelulla tarkoitan siis niitä aiheita, joita paneelikeskusteluissa ja luennoilla tuli esille – toki olen ajatellut aiemminkin ihan itse! Hyödyllinen tapahtuma oli taas, enkä varmasti jää ensi vuodeltakaan pois. Miksei myös muut alan messut kiinnostaisi, kuten Musiikki&Media. Jos tulevista on puoleksikaan niin paljon iloa kuin tästä, se maksaa lipun hinnan ja vaivan.