Kolmipyörä on enää muisto vain - tai yhden raportin verran sitä pitäisi vielä pohtia. Kuitenkin, minä ja monet muut pienet sokut ovat onnellisia siitä, että kaikki meni ja on nyt hyvin. Jokaisesta tapahtumasta kuultiin ainakin, että "kai tämä järjestetään ensi vuonnakin?" ja lehdissä ja muissa medioissa on kirjoitettu kauniita lauseita.
Pate osoittaa epätoivon merkkejä Rytmikorjaamolla.
Hämärännäköinen peikko auttaa lapsia käsinukkepajassa Lapualla.
Puoliväsynyt mutta onnellinen soku10 Jurvassa, puolivälin ohi tultu!
Tänään saimme päätökseen Ilmajoen ohjaustoiminta-jaksoa alustavan infopläjäyksen. Sitä varten tein esitelmän kuulovammaisten musiikinopetuksesta ja aihe pääsi kiinnostamaan siinä määrin että perehdyn siihen varmasti enemmänkin - ehkä siitä olisi jotenkin päin ONT:n aiheeksikin. Aika näyttää, jos näyttää. Ilmajoella vierähtääkin sitten melkein koko loppukevät, ja sitten onkin jo toukokuu ja harjoittelu ja Ruoveden kesä, apua!
Juuri nyt ja tällä sekunnilla eniten kuitenkin mietityttää Näty. Hain näyttelijäntyönlaitokselle nyt toisen kerran, enemmän kuin ristiriitaisissa tunnelmissa. En oikein tiedä itse, mitä siitä haluan vai haluanko enää mitään. On totta että viime vuonna se maali kiilsi silmissäni kirkkaammin kuin vastakiillotetut pöytähopeat, mutta ihmiset muuttuvat, eikö niin? Ja ihmisten maalit ja tavoitteet muuttuvat.
Olen edelleen sitä mieltä, että viime vuosi Suomen Teatteriopistossa oli minulle paras mahdollinen vaihtoehto. Sain paljon uusia, hyviä, pitkäaikaisia ja läheisiä ystäviä, opin itsestäni enemmän kuin koko siihen astisen elämäni aikana, sain esiintymiskokemusta ja kuntoni kasvoi. En vaihtaisi vuotta mihinkään, ja olen Tumpulle, joka koko hoidon rahoitti, äärimmäisen kiitollinen ikuisesti. Ensimmäisenä päivänä STO:ssa Panu Raipia sanoi toivovansa kahdenlaista palautetta vuoden jälkeen: "Kiitos vuodesta, nyt tiedän varmasti että minusta tulee näyttelijä!" ja "Kiitos vuodesta, nyt tiedän että minusta ei ainakaan tule näyttelijää." Ennen koulun loppumista olin pettynyt pudottuani Teakista toisen vaiheen iltapäivän jälkeen, mutta asennoiduin positiivisesti tulevaan. Edelleen kylläkin itkin aina kun taputin muun yleisön joukossa lähes missä tahansa teatteriesityksessä, luin Eppu Salmisen kirjaa Teakin vuosistaan ja haaveilin kuvastani ties minkä teatterin seinällä. Kun sitten sain tietää pääseväni kouluun Seinäjoelle, ajattelin sen olevan hyvä "siksi aikaa, kun pääsen Teakiin tai Nätyyn".
No. Kuten 09-10-vuonna, myös tämän vuoden aikana olen oppinut itsestäni paljon. Mietin, miten toiveeni tulevaisuudestani voivat niin radikaalisti muuttua - miten en yhtäkkiä haluakaan Nätyyn? Olen tajunnut, että syy miksi koin/koen näyttelemisen intohimokseni, on se, että haluan tuntea asioita, joita en normaalissa elämässäni koe, ja ennenkaikkea - haluan, että minua arvostetaan. Haluan, että joku muukin kuin äitini pitää minua spesiaalina.
Tällä hetkellä ne pääsykokeet ahdistavat suunnattomasti. Koen, että koska en ole juuri uhrannut ajatuksia teatterille tai liikunnalle tänä vuonna, en ole valmis sinne. Koen, että jos näiden ajatuksien kanssa ja tässä tilassa astun raadin eteen 5.4., minua vain hävettää. Vaikken menisikään lukkoon, minua hävettää. Vaikka Hanno Eskola pitäisi minua pirteänä ja raikkaana, minua hävettää. Ja tekisi mieli vain kertoa koko porukalle, että kuulkaas, ei musta taida olla tähän, ei ainakaan nyt.
Fakta on se, että mulla on mielekäs ja tapahtumientäyteinen elämä Seinäjoella. Vähintään joka viikko ihmettelen, kuinka voinkaan olla näin onnellinen. Että kuinka mun elämäni edes voi olla näin ihanaa? Viihdyn itsessäni. Ja se on hieno juttu.
