Olen joskus aiemmin maininnut tästä samasta teemasta: työssäjaksamisesta ja ajan- ja stressinhallinnasta. Ja olen todennut että tällä alalla se tuskin on helpoimmasta päästä. Työ on usein aika jaksoittaista - tekemistä on enemmän, mitä lähemmäksi tapahtumaa päästään. Sitten sen jälkeen taas ei yhtäkkiä ole mitään. Usein tuotannot ovat myös päällekkäin toistensa kanssa - esimerkiksi kesä on (yllättäen) pelkkää festaria ja tapahtumaa.
Siis: vaikka syksyllä tuntuisi kuinka letkeältä, että eihän tässä ole mitään tekemistä, on ikävä palavereita ja todoja ja stressihikeä, niin ei se keväällä enää niin ole. Ja tuskin mikään vähänkään isompi tuotanto on niin lyhytjänteinen, että voisit olla siinä mukana vain sen hetken, kun ei muutakaan tekemistä ole.
Kiireen kanssa käsi kädessä kulkee syyllisyys. Kun on paljon tekemistä, tulee helposti sellainen olo, että saankohan mä nyt nukkua puolen tunnin päikkäreitä, voisi tehdä jotain hyödyllistä sen sijaan. Ja auta armias luoja, jos vahingossa nukut vaikka kaksi tuntia sen puolen tunnin sijaan. Sitä syyllisyyden ja itsensä sättimisen määrää. Ja sitten vielä puoliunessa ja nuutuneena yritetään saada aikataulu kiinni, painetaan hiileen aamuyöhön asti ja seuraavana päivänä ollaan aivan yhtä väsyneitä.
Mutta missä kohtaa sitä sitten voi sanoa ei? Jos palkkaa tai opintopisteitä on pakko saada jostain, tai puhtaasti tekemistä, ja vielä helposti innostuvana tyyppinä on vaikea kieltäytyä kiinnostavista tehtävistä. Ja vieläkin, vaikka olisi keskellä maailmanlopun kaaosta, eikö sitä nyt vielä voisi käydä yhden illan talkoohommissa, kun ne siellä apua tarvitsevat.
Ja jos sanookin johonkin ei, olet laiska ja saamaton, itsekäs ja ajattelematon, epäluotettava ja ammattitaidoton. Et osaa organisoida aikaasi tarpeeksi hyvin. Eihän tätä kukaan ääneen sano, eivätkä kaikki välttämättä ajattelekaan, mutta sellainen haju ilmaan leijailee.
Tai jos tuntuu kesken projektin, että nyt on tullut otettua liikaa tekemistä, pää hajoaa eikä kroppa kestä. Eihän siitä voi vaan lähteä! Vaikeaa on muillakin! Se olisi luovuttamista! Kulttuurituottajat ei luovuta vaan tekee hommat loppuun asti!
Onhan se niin. Johonkin rajaan asti. Mutta missä se raja on? Onko se sitten kun ihminen palaa loppuun?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti